Ketjukäytöt

Sana "ketju" voidaan jäljittää aina antiikin ajan indoeurooppalaiseen sanastoon. Ketjua käytettiin veden nostamiseen kaivosta jo niinkin aikaisin kuin 225 eaa. Tämä hyvin varhainen ämpäriketju koostui yhteen liitetyistä metallirenkaista.

Leonardo da Vinci piirsi 1500-luvulle tultaessa luonnoksia ketjusta, mikä muistuttaa ensimmäistä niin sanottua modernia teräsketjua. Nykyketjuista rakenteensa vuoksi poiketen, nämä ketjut olivat kuitenkin todennäköisesti suunniteltu käytettäväksi vetämiseen eikä voimansiirtoon.

Vaikka ketjun toimintaperiaate oli paperilla valmis, niin aikakauden teknologia esti rakenteen käyttöönoton, johon kului vielä muutama vuosisata. Käyttöönoton esteenä olivat pääasiassa valmistus- kuin myös materiaalitekniset ongelmat, jotka liittyivät pääasiassa ketjun kestävyyteen. Vasta 1800- luvun taitteessa nämä asiat saatiin ratkaistua ja heti vuonna 1800 ranskalainen keksijä nimeltään Gull sai patentin ensimmäiselle modernille valetulle polkupyöräketjulle. Tätä ketjutyyppiä kutsutaan yhä tänä päivänä "Gull-ketjuksi" ja se on yhä osa ketjujen maailmaa.

Valetun ketjun keksimisen jälkeen asiat 1800-luvulla alkoivat liikkua melko nopeasti. Ensin tuli purettava ketju, joka koostui samanlaisista valetuista linkeistä. Seuraavana vuorossa oli Pintle-ketju, joka oli varustettu erillisellä saranoidulla tapilla. Valurautaiset purettava ketju sekä saranatappi ketju ovat parantuneet vuosien varrella ja ne ovat edelleen käytössä joissakin erikoissovelluksissa.

1800-luvun lopulle tultaessa uutena kehitysaskeleena oli ketjuholkin käyttöönotto, joka lopulta mullisti teräsketjut. Ketjuholkkien ansiosta kulutuskestävyys Gull-ketjuun verrattuna moninkertaistui siksi, koska holkit toimivat kuin laakerit suojellen itse tappia. Tässä vaiheessa ketjun tarina nopeutui toden teolla. Teräsholkilla käytettyjä ketjuja alettiin käyttää polkupyörissä, varhaisissa takavetoautoissa ja jopa potkurin pyörittämiseen Wrightin veljesten lentokoneessa 1903.